Aikidonäytös hirmuisen monta vuotta sitten: hakamapukeiset aikidokat näyttivät toinen toistaan sulavammin eri tekniikoita; ukemoivat lähes ääneti tatamiin ja taas ylös, muuttivat hyökkääjän energian huikeiksi heitoiksi tahi sidonnoiksi, nautiskelivat usean uken narraamisesta – lähes hengästymättä. Kaiken keskellä erottui kuitenkin yksi keski-ikäinen rouvashenkilö, jonka ukemit olivat muita kulmikkaampia, ajoitus ehkä hiukan hapuileva ja tekniikat toisinaan vaiheessa. Kuitenkaan häntä ei tuo epäsuhta haitannut vaan hän tuntui nauttivan siitä, mitä kykeni näyttämään. Tuon esimerkin ansiosta uskalsin edes harkita moista lajia, muiden tasolle en uskonut koskaan ulottuvani (kiitos, Anne, jos satut lukemaan tätä!).
Kaikille aikidon harrastajille lienee tuttu tunne tekniikkaa yrittäessä, että pieleen menee, ja paljon. Kroppa vain kieltäytyy tekemästä sensein juuri opettamaa. Jalat jumiutuvat paikoilleen, hartiat ovat jäykkiä, keskusta pomppii ties minne, omote ja ura sotkeentuvat omuraksi, ja niin edes päin. Yhtä ongelmaa paikatessa (usein) koko tekniikka vain hajoaa lisää. Mieli alkaa ihmetellä, edistyykö tässä lajissa oikeasti koskaan, tuhraamiseen turhautuminen on kuin musta varjo. Tunne lienee tuttu erityisesti graduointiin tähtäävälle.
Epäonnistumisiin keskittymisen sijaan pitäisikin toimia juuri päinvastoin: poimia esiin onnistumiset ja vahvuudet ja keskittyä kehräämään niiden ympärille vahva taitokudos. Toistuva omiin mokiin takertuminen tukkii edistymisen portaat hyvin tehokkaasti.
Mitä siitä, jos korkea ukemi ei ota onnistuakseen – mutta kuitenkin osaa kaatua turvallisesti. Mitä siitä, jos heitto suuntautuu väärään suuntaan – mutta vastaanotto ja uken hallinta on muuten kunnossa. Mitä siitä, jos bokkenin peruslyönti on tukossa – mutta jaksaa harjoitella hartiat rentoina pitkään. Kaikilla meillä on omat vahvuutemme: Siipalla hyvä asento ja tasapaino, itse osaan tekniikoiden nimet aika sujuvasti ulkoa.
Itselleen pitäisi olla sekä salliva että rehellinen ja nauttia niistä riemun pipanoista, joita joskus eteen osuva onnistumisen hetki tuottaa. Yllättäen jopa toisen onnistumisesta voi olla ihan vilpittömästi iloinen. Aikido ei ole mikään pikareitti budotaivaisiin, ennemminkin pitkä matka mukavien kanssamatkustajien kanssa omat heikkoudet ja vahvuudet mukana kantaen.
Hyväksytään tosiasia: harva meistä kykenee vuosienkaan harjoittelun jälkeen tekemään tekniikkaa jokaiselle vastustajalle aina siinä onnistuen.
Ensi kertaa Japanissa leirillä: se Iso Valtamerientakainen Sensei näytti jotain hienoa tekniikkaa ja otti ukekseen itseäänkin pienemmän japanittaren. Kehotuksesta nipponittaremme sitten löi shomen-uchilla Senseitä – ja kuinka ollakaan, osui myöhästyneen vastaanoton läpi kuuluvasti suoraan Sensein otsaan. Hetken hiljaisuus, aika pysähtyi. Vain silmien välähdys paljasti Sensein mielessä liikkuneet tunteet, mutta tyynesti hän pyysi uutta lyöntiä kauhistuneelta ukelta.
Koko loppuleirin ajan vaikutti siltä, että Sensein vastaanotot olivat tavallistakin huolellisempia.
Tuo tapaus sekä teki Senseistä astetta inhimillisemmän että antoi itsellekin oikeuden epäonnistua.
-wm