Tapahtuipa kauan sitten niin, että Siippa haki Esikoiselle harrastusta. Muiden muassa painia ja judoa oli jo kokeiltu, mutta poika ei tuntunut olevan noihin innostunut. Aikidoa ilmoitti kokeilevansa kyllä, jos myös Kuopus lähtisi ja Äitee tietty myös. Kuopus ilmoitti pikkutytön kieroudella lähtevänsä, jos vain Isi tulee mukaan. Isi ei todellakaan innostunut, mutta pakoreittiä ei ollut. Niin kaikesta hikiliikunnasta itsensä lusmuillut keski-ikäinen mukavuudenhaluinen perheenisä vastoin parempaa tahtoaan uunotettiin dojolle. Oloa huojensivat poikavuosien mielikuvat salaisten tekniikoiden japanilaismestareista, jotka paljain käsin katkoivat kiskoja ja mielenvoimillaan pudottelivat lintuja lennosta. Ehkä voisi olla aika astua supersankareiden joukkoon!
Ensimmäisen harjoituskerran tunnelman muistan aina. Alkukumarrusten ja venyttelyjen jälkeen iski Se Syvä Totuus ankarasti: kroppaani ei ollut luotu tähän lajiin. Kaksi vasenta jalkaani toimivat omalla rytmillään, yleensä epätahdissa – ja se jäykkyys, se oli ylimaallista! Tokkopa on Akebonon historiassa ollut yhtä jöpökänpökkelöä aikidokauntuvikkoa. Tatamin pinnasta ylösnousut olivat kerta kerralta hitaampia ja vaivalloisempia. Lisäksi japanilaiset termit saivat mielen entisestäänkin sommelolle (ihmettelin aikani, miksi kaikkien treenaajien lempinimenä tuntui olevan Uke). Tietenkin kaikkien muiden tekniikat soljuivat elegantisti ja töksähtelemättä, vain minä tömistelin paikoillani. Siippa tuntui nauttivan sitäkin enemmän, oikeastaan huolestuttavan paljon (vihdoinkin Yhteinen Harrastus!). Seinäkello ei jatkuvista mulkaisuistani huolimatta tuntunut tikittävän eteenpäin ollenkaan.
Sen verran sekaisin olin ensikokemuksesta, että lupauduin hätäpäissäni tulemaan vielä toistekin.
Eipä aikaakaan, kun huomasin nauttivani tuosta touhusta ihan oikeasti vaikka Siipan toisissa harjoituksissa teloma olkapää jättikin minut henkisettä tuetta viikoiksi. Vunukat pitivät junnukurssin ohjaajan kanssa/kustannuksella hauskaa. Kevään edistyessä menetin kymmenisen kiloa keski-ikäistä velttoutta (hiki on läskin itkua, sanotaan), vastapainoksi tatami ei enää pelottanut vaan alkoi muodostua miellyttäväksi elämän lisäksi. Aikidon luonne lienee lajina sellainen, että se karsii harjoittelijoikseen vain miellyttäviä tai vieläkin mukavampia persoonia – usein sangen erikoislaatuisia, mutta yhtä seurakuntaa kaikki. Oma pökkelömäisyys ei sittenkään ollut niin poikkeavaa; kaikilla oli oman tekemisensä kanssa ihan tarpeeksi, jotta olisivat minun omalaatuisen nykimiseeni kiinnittäneet sen kummempaa huomiota. Jokainen on ollut aloittelija itsekin oman hämmennyksensä kanssa ja näin osasi kärsivällisesti opastaa vasta-alkajaa polun alkupäässä.
Tuo vuoden 2008 kevät on jo kaukana takanapäin. Paljon on hikeä virrannut tatamilla, paljon on tutustuttu aikidokiin eri puolelta Suomea ja maailmaa, nautittu yhdessä olemisesta, tekemisestä ja oppimisesta – kompuroinneista ja onnistumisista, omista ja toisten. Aloittelijoiden touhuja seuranneena (jopa itsekin peruskursseja vetäen) olen huomannut, että kaikilla tuntuu olevan hyvin samankaltainen kehityspolku-ura. Ensin tullaan omien luulojen kera tatamille, mutta hyvin nopeasti havahdutaan todellisuuteen: kropan (ja mielen) rajoihin ja jäykkyyteen. Alkujärkytyksen jälkeen aletaan edistyä vaivihkaa: jalka ei enää ole raskas, liike ei tunnu siirapissa juoksulta, ukemeista katoavat terävimmät kulmat ja kunto alkaa kestää koko treenin ajan. Mikä tärkeintä: harrastaja tajuaa olevansa osa aikidoyhteisöä omana itsenään ja kehittyvänsä omaa polkuaan omaan tahtiin.
Vain yksi asia kaduttaa nykyään: se etten aloittanut lajia jo vuosia aiemmin!
-wm